Happamoitumisella tarkoitetaan sitä, että maaperän tai vesistöjen kyky vastustaa eli neutraloida ilmasta tulevaa hapanta laskeumaa alkaa heikentyä. Happamoittavia yhdisteitä laskeutuu maan pinnalle sateen mukana märkälaskeumana tai hiukkasissa ja kaasuissa kuivalaskeumana.
on maailmanlaajuinen ongelma. Arktisella alueella sitä aiheuttavat pääasiassa rikkioksidit, joita muodostuu fossiilisten polttoaineiden palaessa sekä rikkiä sisältävän malmin sulaessa.
Norjan ja Venäjän raja-alueella sijaitseva Petšenganikel-kombinaatti on suurimpia happamoittavien oksidien lähteitä pohjoisessa. (AMAP) Nämä oksidit reagoivat kemiallisesti ilmassa synnyttäen happoja, jotka laskeutuvat maanpinnalle sateen mukana.
Luonnossa happamoitumisesta on haittaa monille kasveille ja eläimille etenkin vesiympäristössä. Happamoitumisen seurauksena maaperästä liukenee veteen eliöille myrkyllisiä alumiini- ja raskasmetalli-ioneja. Tämä mm. haittaa eliöiden lisääntymisprosesseja ja johtaa luonnon monimuotoisuuden vähentymiseen, happamoitumiselle herkkien lajien häviämiseen sekä happamoitumista sietävien lajien runsastumiseen. Kokonaisuudessaan ekosysteemin vastustuskyky heikkenee.
Vesistöjen
puskurikykyyn
Alkaliniteetin määrittäminen
Vesistön puskurikykyä eli hapon neutraloimiskykyä määritetään vedestä alkaliniteetin mittauksella, jolloin näytteeseen lisätään happoa vähän kerrallaan ja mitataan lisäyksen vaikutus pH:n muutoksena. Se, kuinka paljon happoa voidaan lisätä veteen ennen kuin pH laskee tiettyyn rajaan, kertoo puskurikyvyn suuruuden.
Vesistöjen happamoitumisen kannalta riskirajana pidetään alkaliniteetin arvoa 0,05 mmol/l. Jos arvo laskee alle tämän, puskurikykyä pidetään erittäin heikkona.
vaikuttaa olennaisesti valuma-alueen maa- ja kallioperän laatu. Inarin–Paatsjoen seudulla on paljon alueita, joiden maa- ja kallioperässä on runsaasti emäksisiä mineraaleja. Näiden alueiden vesistöt kestävät tehokkaasti happokuormitusta, ja pintavesien happamoituminen näkyy vain lyhytaikaisena pH-arvon laskuna lumen sulamisen tai kovien sateiden aikaan, veden pääionisuhteen muutoksena sekä yleisenä pintavesien puskurikyvyn alenemisena.
Toisaalta Inarin–Paatsjoen alueella on myös happaman kallioperän kuten graniitin ja gneissin alueita, joilla ekosysteemien happaman
laskeuman
Laskeuma
Happamoittava laskeuma muodostuu ilmaan päässeistä rikin ja typen oksideista (SO2 ja NOx) sekä ammoniakista (NH3). Näistä rikin ja typen oksidit muodostavat suoraan rikki- ja typpihappoa reagoidessaan veden kanssa ilmassa tai viimeistään maan kosteudessa.
Ammoniakki ei itsessään ole hapan yhdiste, mutta se hapettuu herkästi nitriiteiksi (NO2) tai nitraateiksi (NO3) ja muuttuu sitä kautta happamaksi.
sietokyky on erittäin alhainen. Happamia kivilajeja on paljon esimerkiksi rannikolla sekä ylänköalueilla. Vätsärin, Jarfjordin ja Etelä-Varangin alueet ovat erityisen herkkiä happamoitumiselle, joskin monesti pienten järvien puskurikyky vaihtelee aivan lähekkäisissäkin vesistöissä. Kallioperän lisäksi happamoitumiselle altistaa maaperän ohuus. Erityisesti Jarfjordin seudulla on paljon alueita, joilla maaperäkerrosta on tuskin lainkaan.
Lähellä päästölähteitä happamoitumisesta kärsiviä alueita on havaittu olevan huomattavan vähän. Tähän on todennäköisesti syynä sekä alueen kallioperän että pölypäästöjen emäksisyys. Ilmasta maahan laskeutuva emäksinen tuhka neutraloi happaman laskeuman vaikutuksen.
