Vaikka nykyiset päästöt ovat vähäisempiä kuin 1980-luvulla, Nikkelin alueella ilmasta mitatut rikkidioksidipitoisuudet ylittävät edelleen herkille lajeille kriittisen tason.
Sekä kuivan että märän rikkilaskeuman on havaittu vaurioittavan ja tuhoavan kasvillisuutta. Päästöjen määrä näkyy selvästi kohonneina kupari- ja nikkelipitoisuuksina esimerkiksi mustikan ja koivun lehdissä sekä männynneulasissa. Sama ilmiö on havaittu vielä selvemmin sammaleiden ja jäkälien raskasmetallipitoisuuksia mitattaessa.
Vallitsevista tuuliolosuhteista johtuen kombinaatin pohjoispuoliset alueet kärsivät päästöistä eniten. Alueen maaekosysteemeille aiheutuvat haitat ovat päästölähteiden välittömässä läheisyydessä erittäin vakavia ja heikkenevät asteittain välimatkan lisääntyessä. Muun arktisen alueen lailla raja-alue altistuu myös haitallisten aineiden kaukokulkeumalle.
Metsien tila
Muutokset metsän kasvussa, neulasten ja lehtien määrässä sekä puuston latvusten värityksessä kuvaavat puuston terveyttä ja elinvoimaa. Ilmansaasteiden lisäksi metsiä rasittavat myös vaihtelevat sääolosuhteet sekä hyönteis- ja sienituhot. Inarin–Paatsjoen alueella on puuston terveyttä arvioitu männyllä ja koivulla.
Teollisuuden päästöjen vaikutus näkyy selvästi eniten saastuneilla alueilla Nikkelin lähiympäristössä, missä mäntyjen latvustojen on havaittu harvenneen. Latvuksen tila kuvaa puun yleistä elinvoimaisuutta. Latvuksen tilaa voidaan arvioida esimerkiksi sen tiheydellä. Vuosina 2003–2005 tehdyissä mittauksissa Norjan puolella mäntyjen latvusten tila oli parempi (neulasten määrä >90 %) kuin voimakkaasti päästöistä kärsivillä Venäjän tutkimusaloilla (neulasten määrä <80 %).
Vuosina 2011–2013 toteutetun seurantajakson näytetulokset osoittavat, että raskasmetallipitoisuudet ovat kasvaneet männynneulasissa verrattuna aiempaan, vuosien 2003–2005 seurantajaksoon. Pitoisuuksien määriin vaikuttivat olennaisesti puiden etäisyys Nikkelin sulattamosta. Myös vallitsevien tuulten suunnalla pitoisuudet olivat korkeampia.
Rikkidioksidi aiheuttaa häiriötä myös kasvien yhteyttämiselle eli fotosynteesille. Fotosynteesin tehokkuutta voidaan mitata kentällä mukana kannettavien laitteiden avulla. Koivun ja mustikan lehtien kasvun on havaittu olevan poikkeuksellisen alhaista sulaton läheisyydessä.
Lehtipuiden latvustoissa ilmansaasteet eivät näy yhtä selvästi todennäköisesti siksi, että koivu pudottaa vuosittain lehtensä päästen näin eroon kerääntyneestä laskeumasta.
Maakasvillisuus
Metsän pohjakerroksessa kasvavat sammalet ja jäkälät elävät tavallisesti vuosia. Ne ottavat suurimman osan ravinnostaan sade- ja sulavesistä, minkä vuoksi raskasmetallit kertyvät niihin erityisen tehokkaasti. 2000-luvun mittaustuloksista on selvästi nähtävissä, että raskasmetallipitoisuudet ovat korkeampia kuin 1990-luvulla. Pahin tilanne on sulattamon välittömässä läheisyydessä, mutta myös vallitsevien tuulten suunnassa sammalista mitattiin merkittävästi korkeampia raskasmetallipitoisuuksia.
Kasvillisuus alueella on köyhtynyt ja saasteille kaikkein herkimmät sammalet ja jäkälät ovat vähentyneet. Alueen aluskasvillisuus on muuttunut varpuvaltaiseksi, sillä ne sietävät paremmin päästöjä. Saasteille herkät poronjäkälät, seinäsammal ja maksasammalet puuttuvat täysin sulattojen läheltä. Jäkälät yleistyvät vähitellen siirryttäessä vähemmän saastuneille alueille, ja saastumattomien alueiden aluskasvillisuudessa jäkälät ovat vallitsevia.
Vaikka aluskasvillisuus sulattojen lähellä on pahasti tuhoutunut, Nikkelin lähellä olevilla venäläisillä koealoilla kuitenkin jotkut lajit, erityisesti jäkälien ja sammalten pioneerilajit, ovat palautumassa.
Epifyyttijäkälät
Puiden rungoilla ja oksilla kasvavat epifyyttijäkälät ovat herkkiä bioindikaattoreita. Niiden olemassaolo ja määrä ovat hyviä ilmansaasteiden, etenkin rikkidioksidin, mittareita. Alueen yleisimmät koivun rungoilla kasvavat jäkälät ovat sormipaisukarve ja koivunruskokarve.
Sulattojen välittömässä läheisyydessä voimakkaasti saastuneilta alueilta epifyyttijäkälät puuttuvat kokonaan. Niiden määrä kasvaa vähitellen siirryttäessä sulatoista länteen, mutta pohjoiseen ja etelään suuntautuvilla tutkimuslinjoilla niitä esiintyi vasta 30–50 km:n etäisyydellä teollisuuslaitoksista.
V. 2003–2007 toteutetun Interreg-projektin aikana havaittiin, että sulatosta länteen sijaitsevilla norjalaisilla seuranta-aloilla epifyyttijäkälien kokonaispeittävyys on parantunut noin kymmenen vuoden aikana, kun alkutilanteena on vuosina 1995–1998 toteutettu tutkimus.
Linnut ja piennisäkkäät
Päästöjen vaikutukset sulattojen lähialueella näkyvät myös linnuissa ja piennisäkkäissä. Kirjosiepoista mitatut raskasmetallipitoisuudet ovat sulattojen lähellä korkeampia kuin vähemmän saastuneilla alueilla. Aikuisiin lintuihin kohdistuva saastekuormitus vähenee siirryttäessä sulatoista etäämmälle, mutta se on vielä 22 km:n etäisyydelläkin huomattavasti suurempi kuin vertailualueella Pohjois-Norjassa.
Kirjosieppojen pesintämenestys on saastuneilla alueilla heikko. Saasteiden aiheuttama ympäristörasitus näkyy myös lentämään opettelevien kirjosiepon poikasten painossa, joka nousee, kun etäisyys sulatoilta kasvaa.
Myös piennisäkkäiden runsaussuhteissa ja populaatioko’oissa on tapahtunut muutoksia sulattojen lähialueilla. Harmaakuvemyyrän, punamyyrän ja metsäpäästäisen yksilötiheydet ovat pienempiä 7 km:n kuin 13 km:n etäisyydellä sulatoista. Lisäksi harmaakuvemyyriä on näillä alueilla noin viisi kertaa enemmän kuin punamyyriä. Vertailualueilla punamyyrät ovat tavallisesti yleisempiä.
Vaikka nykyiset päästöt ovat vähäisempiä kuin 1980-luvulla, Nikkelin alueella ilmasta mitatut rikkidioksidipitoisuudet ylittävät edelleen herkille lajeille kriittisen tason. 