Yhteinen ympäristön seurantaverkosto kattaa Paatsjoen valuma-alueen.
Arviolta 70 % sen pinta-alasta sijoittuu Suomen, 5 % Norjan ja 25 % Venäjän alueille. Luonnonmaantieteellisestä ja kulttuurihistoriallisista syistä Inarijärvi ja Paatsjoki-alue muodostavat kokonaisuuden, jossa Euro-Siperian taigan luoteinen alue kohtaa karun Barentsinmeren tundrarannikon. Tämä laajalle ulottuva metsä- ja järvialue on luonnonvaroiltaan rikasta huolimatta pohjoisesta sijainnistaan.
Luonnonmaantieteelliset erityispiirteet & eläimistö
Inarin–Paatsjoen alueelle tyypillisiä ovat laajat mäntymetsät, joissa esiintyy yksittäispuina ja paikoin pieninä metsiköinä myös siperiankuusta sekä raudus- ja hieskoivua. Paatsjoen rannoilla on koivumetsiä, joissa kasvaa usein myös harmaaleppä, haapoja ja pajuja. Aluskasvillisuudelle on tyypillistä harvahko pensas- ja varpukasvillisuus sekä runsas poronjäkälä. Paatsjoen rehevässä rantakasvillisuudessa on nähtävissä selviä vyöhykkeitä.
Alavilla alueilla Paatsjoen varressa on suuria soita. Alueella on monien sorsalintujen, kahlaajien, metsähanhien ja laulujoutsenen tärkeitä pesimis-, levähdys- ja muuttoalueita. Lintujen lisäksi monet suuret eläimet kuten hirvet ja karhut elävät koko alueella. Susi on alueella satunnaisvierailija.
Kallioperä & maaperä
Pohjois-Suomen, Norjan itäosan ja Venäjän luoteisosan kallioperä koostuu yli 1900 miljoonaa vuotta vanhoista granuliiteista, jotka ulottuvat Kuolan niemimaan länsiosasta Suomen halki Norjaan. Kuolan niemimaalta työntyy Pohjois-Inarin ja Itä-Utsjoen alueelle laaja graniitti-gneissikompleksi, joka jatkuu Norjan puolelle. Kunkin maan alueella esiintyvät vulkaanisperäiset vihreäkivivyöhykkeet sisältävät basalttisia ja komatiittisia vulkaniitteja, joihin liittyy useita malmiaiheita. Norjan ja Venäjän pohjoisosassa esiintyy noin 400–1000 miljoonaa vuotta vanhoja sedimenttikiviä.
Raja-alueen vallitseva mineraalimaalaji on moreeni, jonka mineraloginen koostumus heijastaa lähinnä paikallista kallioperää. Raekoko vaihtelee lohkareista savifraktioon. Ainekseltaan moreenimuodostumat ovat pääosin sora- ja hiekkamoreenia. Moreenimuodostumatyypeistä alueella esiintyy myös kumpumoreeneja ja drumliineja. Moreenimaan keskipaksuus on laaksoalueilla, vaarojen alarinteillä ja tasaisilla alueilla muutaman metrin. Mäkien ja tunturien laelta moreenikerros puuttuu kokonaan. Turvesoita alueen pinta-alasta on noin 10 prosenttia.
Ilmasto
Ilmasto on kuiva, talvet ovat kylmiä ja kesät suhteellisen lämpimiä. Vuotuinen sademäärä on keskimäärin 350–370 millimetriä. Korkein alueella mitattu lämpötila on 30,6 °C ja alhaisin -48,6 °C.
Maailmanlaajuisessa ilmastoluokittelussa tämä ilmastovyöhyke määritellään lyhyt- ja kylmäkesäiseksi lumimetsäilmastoksi, jossa ei esiinny kuivia kausia. Vesistön järvillä ja altailla on huomattava lämmönvarauskyky. Vedet jäätyvät tavallisesti myöhään syksyllä (loka-marraskuussa), jäidenlähtö tapahtuu Paatsjoessa huhti-toukokuussa.
Suojelualueet
Monet Inarin-Paatsjokialueen suojelualueet sijaitsevat toistensa välittömässä tuntumassa. Suunnitelmana on yhdistää Vätsärin erämaa-alue (1555 km²) Suomessa, Pasvikin luonnonsuojelualue (147 km²) Venäjällä, ja Pasvikin luonnonsuojelualue Norjan puolella (19 km²), Ylä-Paatsjoen maisemansuojelualue (54 km²) ja Ylä-Paatsjoen kansallispuisto (119 km²) yhdeksi isoksi ”Inarijärvi-Paatsjoki ystävyyspuistoksi”. Paatsjoen luonnonsuojelualue on saanut Ramsar-alue -nimityksen, eli alue on saanut tunnustusta merkityksellisenä kansainvälisenä kosteikko-alueena.
Asutus ja elinkeinot
Inari-Paatsjoki -alueen maantieteellinen levinneisyys käsittää kolmen rajakunnan, Venäjän Petsamon, Norjan Etelä-Varangin ja Suomen Inarin sisältämät alueet. Kunnista väkirikkain on Petsamo, jossa asui 44 100 asukasta vuonna 2010. Vuonna 2010 asukkaita Etelä-Varangissa oli 9738 ja Inarissa 6789.
Sekä Petsamo että Etelä-Varanki ovat kaivostoiminnan ympärille syntyneitä teollisuuskuntia. Petsamossa suurin työllistäjä on Petsenganikel-kombinaatti. Etelä-Varangin elinkeinorakenne perustuu laivankorjausteollisuuteen, sataman kehittämiseen, maatalouteen ja kaupankäyntiin. Uutta kaivostoimintaa käynnistettiin vuonna 2007, jolloin perustettiin The Sydvaranger Gruve AS tuottamaan korkealaatuista rautakonsentraattia.
Historia, alkuperäisväestö, asutus ja teollistuminen
Inarin–Paatsjoen alueella on ollut asutusta noin 10 000 vuotta. Kivikauden ihmiset elivät metsästäjä-keräilijäkulttuurissa. Hyvin todennäköistä on, että he vaihtoivat asuinpaikkaa vuodenaikojen mukaan.
Koltta- eli itäsaamelaisia voidaan epäilemättä pitää Paatsjokilaakson alkuperäisväestönä. Inarin alueen alkuperäisväestöä ovat inarinsaamelaiset.
Inarinsaamelaisia on kutsuttu metsäsaamelaisiksi tai myös kalastajasaamelaisiksi, koska he ovat saaneet pääelantonsa kalastuksesta. Perinteisesti heidän kaikki kausipaikkansa ovat olleet sisämaan metsäseuduilla, kun taas Paatsjoen kolttasaamelaiset ovat siirtyneet kevääksi ja kesäksi rannikolle kalastamaan.
Saamelaisyhteisö on rakentunut perinteisesti siidoista, eli kylistä tai perheryhmistä, joilla on yhteinen käyttöoikeus alueeseensa. Yhteistä Inarin siidalle ja Paatsjoen siidalle oli jäsenmäärän vähäisyys ja luonnon hyödyntäminen laajoilla alueilla. Siidojen rajat syntyivät luonnollisesti, vedenjakajien mukaisesti. Kylien sisäinen järjestäytyminen oli selkeää, ja perinteet luonnonvarojen jakamisesta olivat tiukat. Kylät kunnioittivat toistensa oikeuksia ja nautinta-alueita.
Uusien väestöryhmien muutto alueelle alkoi 1700-luvulla ja kiihtyi 1800-luvun keskivaiheilta alkaen. Alkuperäisväestön elintavan tilalle kehittyi karjataloutta. Pohjoissaamelaiset vaelsivat porotokkineen alueelle, ja poronhoidosta tuli erikoistuneempaa.
Teollinen toiminta vilkastui 1900-luvun alussa Kirkkoniemessä, missä avattiin rautakaivos, ja Petsamossa, jonne rakennettiin nikkeli-kuparisulatto.
Sivun kuvat: Jukka Ylikörkkö (kivi), Lapin ELY (kallioperän yleispiirteet)
Yhteinen ympäristön seurantaverkosto kattaa Paatsjoen valuma-alueen. 